Katsotaan miten pääsen päivittelemään tätä mutta yritän kuitenkin kertoa vähän vauvaonnestani.

Synnytyksen jälkeen sairaalassa oli ihanaa. Meillä oli perhehuone jossa olimme kuin pienessä pesässä ja ruokaa sai vaivatta aina ruoka-aikoina. Lisäksi henkilökunta riensi aina paikalle kun oli jotain kysyttävää.

Kun tulimme kotiin hormoonini tekivät minut melkein hulluksi. Pelkäsin aivan raivolla miten pärjään vauvan kanssa. Olin  todella väsynyt koska en ollut viikkoon nukkunut kunnolla ja synnytyksessä valvoin yhden yön kokonaan. Vanhat paniikkiahdistusoireet tulivat rytinällä päälle. No mies oli onneksi ihana, hän oli rauhallinen ja itsevarma, piteli vauvaa jotta sain nukkua pikku hiljaa väsymystäni pois.

Ensimmäisinä öinä vauvaa piti herätellä syömään parin tunnin välein koska hän oli pieni ja keltainen, lisäksi oli melko kuuma kesä. Herättely oli tosi vaikeaa ja sitten piti vielä yrittää saada pieni uninen vauva syömään vaikka itsekin meinasi nukahtaa kesken koko touhun, usein nukahdinkin. Onneksi hän saavutti syntymäpainonsa vajaassa viikossa ja sitten nukuimmekin jopa seitsemän tuntia yhtä soittoa koko perhe. No yöheräilyjä oli kuitenkin useimpina öinä 1-3 kertaa. Ne eivät sinänsä olleet rankkoja, koska vauva vaan heräsi syömään ja nukahti heti uudelleen. Mies ei yleensä edes huomannut että vauva oli yöllä syönyt useamminkin. Onneksi isien unenlahjat eivät aina katoa vauvan myötä.

Olin mielettömän onnellinen vauvasta ja tunsin pakahduttavaa rakkautta häntä kohtaan samalla kun pelkäsin että jotain pahaa tapahtuu koska olen niin onnellinen. Menneisyyden kokemuksista peritty ajattelumalli, kenties. Todella raivostuttavaa kun ei osaa olla onnellinen pelkäämättä. Mutta minä opettelen koko ajan.